6/100 Riikonkoski, Ounasjoki

Projekti vaan pötkii etiäpäin. Tunnustan kalastelleeni jo aiemmin esitellyillä kohteilla tässä väliaikana, mutta täältäpä jotain uuttakin.

6/100 Riikonkoski, Ounasjoki

Ounasjoellahan sitä ollaan taas. Jos tekee mieli lukea millainen paikka se Ounasjoki kokonaisuudessaan olikaan, sekä mistä luvat löytyi, tarkasta tilanne linkistä jossa lukee Pöö. Klikkihaukkana tuo linkkihän toki opastaa oman blogini aiempaan sivuun, josta löytyvät linkit eteenpäin. Yritän valloittaa paikkaa interpentin pikatiellä, klikkimetsästyksellähän se onnistuu.

 Riikonkoskikin on leveä. Ounasjoki kyllä kesyttää piakkoin kaikki jotka uskovat heittävänsä koska tahansa perhosiimansa suoriksi vastarannalle. Ei onnistu. Kartasta voit mittailla leveyksiä. Leveä se on. Hyvänä puolena kuitenkin, vaikka vesi olikin käyntipäivänä 3.7. korkealla ja virta to-del-la vuolas, on se, että Riikonkoski on suhteellisen helppo kahlata.

Iltapäivän pistäytyminen paikalla oli kannattavaa. Kalakaverini kanssa saimme kumpikin jonkinsorttista kalakontaktia, tosin kalustotappioitakin tuli. Tuuli oli myös puuskissa runsasta, tuulisolmuja tuli niin paljon että huumori oli koetuksella. Ei itse solmujen vuoksi, vaan moskiittojen.

Hampaita varsin naurattaa kun lämmintä on liki hellelukemat, aurinko paistaa ja kumihousut kiehuvat. Samalla kun fantasioit ilkamoivasi paitahihasillaan vilvoittavassa tuulenvireessä, on tuuli puuskaisa ja rankka. Tuulenpuuskien välissä alueen aboriginaalit, sääsket kokevat tilaisuutensa koittaneen ja imevät elämänilon. In Finland we have this thing called räkkä. Ja voi vehnänen että nyt onkin räkkäaika. Jos et tiedä mikä räkkä on, katso tästä. Ylläolevassa kuvassa kirjoittaja kiroaa lajivalintaa. Eikä kuitenkaan kiroa. Hauskaa on silti.

Jossain moskiittoarmeijan hyökkäyksen välissä myös alueen kalastoa tuli nähtyä. Muutaman harjuksen lisäksi epäurheilijamaisen onnekas kalakaveri sai pienen taimenenkin näytiksi. Ja miksikö epäurheilijamainen? Koska olen rehellinen kirjoittaja (ja salakateellinen) paljastan saamaperhoksi mustan leechin. Kyseinen perhohan on tehokas mutta silti sen uitto on lähempänä jigikalastusta kuin perhostelua joten... Nyt olkoon mies vailla mainetta ja kunniaa.


Sitten kaikkien odottama ARVIO!


Lupa: kausilupa 40€, se hankittu jo aiemmin

Saalis: Yksi alamittainen taimen, vapautettu. Muutama harjus.

Paikalle pääsy: Autolla lähiseudulle. Itse koskelle kulkeminen edellyttää kävelyä varsin kosteassa pusikossa jossa moskiitto on ystäväsi. Hellepäivänä hikistä jumppaa.

Palvelut: Laavu ja tulipaikka joen varressa siellä minne auto on hyvä jättää. Paikallisten mopopoikien käymä paikka, jälki sen mukaista, valitettavasti.

Tappiot: Perhohävikkiä jokunen. Kiviä on pohjassa ihanaisesti. Perukesiimaa noin 100m tuulisolmujen vuoksi.

Muuta: Arka paikka tuulelle. Jokea pitkin pääsee puhaltelemaan kohtalainen viima. Kahlaaminen mahdollista joten kalastettavissa kuitenkin vaikka puhisisikin. Kunhan ei ihan myrskyksi heittäydy.

Kalan kilohinta:  Vain eväät + tappiot + matkustus joten: Saamani kalat (vapautettu) noin 1000g,  eväät ilmaiset (vanhemmat käydessään jättivät lihapullia, nam), polttoaine Volvoon 10€ => saaliskalan kilohinta 10€/kg. Perhokalastajalle erityisen edullista! Tämähän kääntyy kohta voiton puolelle! Tai sitten ei.

Riikonkoskella aion kyllä käydä toistekin. Erittäin ilmeikäs paikka jossa jopa liaaksikin asti mielenkiintoisen näköisiä virran kohtia.

Petteri.

Hei. Saa sitä minulle ehdottaakin paikkoja.

Perhokalastusseura Cock Josephs

Huumori on siitä hauskaa että se naurattaa. Me kahteen pekkaan perustimme ikioman kerhon ja jäsenmaksuks määräsimme yhden ruman perhon, lala-lallati-lallati-laa.

PERHOKALASTUSSEURA COCK JOSEPHS

Unettomina öinä interpenttiä kahlaillessa ja eri perhokalastusfoorumeita lukiessa on tullut ajoittain mieleeni että osallistuisin jonkin perhokalastusseuran toimintaan. Lähtökohtaisesti ihminen kai kaipaa sitä kollektiivisuuden tunnetta kun oksentaa omiensa kanssa.

Valitettavasti itse olen törmännyt muutamaan ongelmaan, jotka eri seuroihin liittyvät, tai ongelmiin jotka liittyvät liittymiseeni kyseisiin seuroihin. Epäselkeästi ilmaistu, eikö? Lienee syytä eritellä siis tässä:

1. Paikkasidonnaisuus

Moni perhokalastusseura, niinkuin toki myös muutkin harrasteseurat ovat yleensä alueellisia, joskus pienenkin alueen asujille tarkoitettuja. Ei ole hyvä liittyä toisen paikkakunnan seuraan, vaikeaa se. Tämähän on luonnollisesti syytä siitä, että vaikka inehmo laumasieluinen olento onkin, on kivempaa kuulua poppooseen johon edes osittain kuuluu jo valmiiksi, vaikka sitten edes kulttuurisiteen vuoksi. Tai kavereiden. Ei väheksytä niitäkään. Muodollisesti järjestäytyneen seuran on toki helpompi toimia, mikäli sen jäsenistö on samalla alueella, voidaan kokoustella kivasti ja puheenjohtajaa vaihdella. Tai pitää sama puheenjohtaja 624 vuotta, jos huvittaa.

2. Oma ujous

Edelliseen liittyen, olen arahko tapaamaan uusia ihmisiä. Pelottaa mennä tuntemattomien seuraan. Entäpäs jos ne tuijottaen laittavat? Pihalle nauraavat vielä.

3. Ei ole seuraa

Kohdat 1 ja 2 huomioituna; itseä arastuttaa, eikä paikkakunnalla edes seuraa ole. Mitenkäs sellaiseen liityt? Et liity. Tai voi olla että alueella on joku kerho joskus ollut, nyt toiminta on tyrehtynyt tai toimii niin salassa ettei siihen ole liittyminen.

4. Penseys

Kohdasta 3 suora jatkumo. Paikallinen seura on mutta kun siihen ovat kuuluneet jo Jokke ja Manu ja Ripe (nimet keksittyjä), kaikki kahdeksantoista vuoden ajan, ei seuraan haluta enää uusia, ventovieraita ihmisiä. Mahdollisesti kapinallisesti käyttäytyisivät uudet, kerhoilloissakin pitäisi suklaapisarakeksien sijasta olla joskus viinerit. Hyi.

5. Raha

Se maailmaa pyörittää. Joissain kerhoissa on itselle jokseenkin kohtuuttomat jäsenmaksut tai liittymishinnat. Yleensä tämä liittyy kohtaan 4. Valitettavasti. Varsinkin nuorempia harrastajia asia karsii kovasti.

Mikä lääkkeeksi?


Koska olemme erilaisia entisiä nuoria, kalakaverini kanssa vitsailimme ja perustimme oman Perhokalastusseuran. Cock Josephs. Kummeli-huumoriin vihkiytyneempi lukija ymmärtänee heti mistä tämä nimi on englanninnos. Välittömästi illistelyn lomassa kerholle luotiin oma sivu Facebookkiin ja jäsen J kirjoitti esittelytekstinkin:

Perhokalastus on laji joka saa hiljaisen ukonjörrikänkin toiselle mokomalle puhumaan, yhdistävä tekijä monelle oliolle.

Tämän tarinan alku on jo viime vuosikymmenellä Kuopion kylällä, jossa perhokalastuksesta ei puhuttu sanaakaan, mutta tällä hetkellä perhokalaseura Cock Josephsin muodostavan parivaljakon kaksi kaverusta asustelevat Suomen Lapissa, josta seuran varsinainen tarina alkoi kesällä 2015.

Vapa(a)-aikaa kun on töiden lomassa riittävästi, tulee hyvälle harrastukselle antaa aikaa niin paljon kuin vain on mahdollista, mikäpä siihen on parempi tapa kuin viettää se sääskien ja polttiaisten syötävänä koskien ja nivojen reunamilla tai vaikka keskellä uomaa jos siltä tuntuu. Kaverin kanssa kaikki on mukavampaa, ja tästä kahdestaan kalassa kulkemisesta on muodostunut jo ex-tempore-tyylinen kalareissuihin lähtevä parivaljakko, Cock Josephs. Tämä kaksikko kalastaa, puhuu mitä sattuu ja käyttää surutta lippalakkeja ja mustaa huumoria. Tylsää kalareissua ei vielä ole ollut, eikä varmasti koskaan tule olemaankaan. Kireitä!

-J

Kuvassa seuran ainoa jäsenyysvaatimus: hieno lippis. Jäsen J on Fabulous, minä olen New York Princess.

Kannustaa saa. Tai liity vaikka mukaan, Suomi on suhteellisen vapaa maa. Osta kaunis lippis tai varasta joltain alakouluikäiseltä tytöltä, ole valmis tanssimaan kahluuhousuissasi ja luovu mököttämisestä. Elämä on liian lyhyt kiukutteluun. Jäsenmaksuja ei ole, asu missä huvittaa, pukeudu ja perhokalasta omalla tyylilläsi (paras tyyli on huonosti), seurailtoihin ei ole pakko tulla mutta kahville tai kalalle saa tulla. Ikä-, sukupuoli-, rotu-, raha-, ja sensuellivapaa yhdistys. Eikä ole edes yhdistys.

On se lystiä kun aikuisia miehiä naurattaa. En kadu.

Petteri. 

5/100 Aakenusjoki, Kittilä

Hillitöntä räkkää! Ai jessush! On puskakalastaminen lystiä!


5/100 Aakenusjoki, Kittilä

Aakenusjoki on itselle aikamoinen kulminaatiopiste. Yhtäaikaa se on itselle klassikkopaikka käydä kalastamassa milloin Lapissa junnuna vieraili, mutta joen varrella olen myös joskus nuoruudessa lopettanut perhokalastuksen pettyneenä kokemukseen, jokeen, itseeni ja pusikoihin. Nyt siellä taas.

Joessa oli käyntipäivänä 30.6. varsin hyvin vettä. Joki on kokonaisuudessaan varsin kapea, joitain suvantopaikkoja lukuunottamatta ja lähestulkoon kokonaisuudessaan kahlattava. Kahlaaminen on myös lähestulkoon vaatimus, mikäli perhoa aikoo heittää sillä rannat ovat erittäin pusikkoiset ja vaikeakulkuiset. Onneksi Lapissa on myös roihahtanut räkkä valloilleen, joten lämpimänä, sateisena kesäpäivänä pusikoissa remuaminen on myös moskiittojen kyllästämää. Herkkua, sanoisin.

Aakenusjoki sijaitsee Kolarin ja Kittilän kuntien välissä, Kittilän puolella, karttalinkki vaikkapa tässä. Jokivarteen pääsee autoillen, mutta pusikoissa tarpominen on jokseenkin pakollista mikäli kalapaikoille toivoo pääsevänsä.

Luvan ostaminen on tehty hankalaksi. Joka kerta käydessäni olen joutunut kaivelemaan luvanostotietoja ympäri interpenttiä varsin sekavin tuloksin. Edes kaikilla paikallisillakaan luvanmyyjillä ei ole tarkkaa käsitystä siitä millä luvalla paikalla saa kalastaa. Vastaus on etsintöjeni tuloksena seuraava: Metsähallituksen koko maan vapaluvalla. Osta se tästä.

Mutta mitenkäs meillä meni?

Kalakaverini kanssa raahauduimme joen ääreen jo heti aamutuimaan. Vettä tuli ajoittain rankastikin mutta Lapin ilmavaivoja eli sääskiä se ei häirinnyt. Lämmintä oli niin paljon että lihavalla pojalla oli kuuma. Onneksi Perhokalastusseura Cock Josephsin reissuilla ei mökötytä, joten kahluupukineet päälle ja rämpimään. Oma aloituspaikkamme oli tällä kertaa karttalinkissäkin näkyvän Aakenuspirtin kohdilta alavirtaan.  Henkilökohtainen ongelmani on, että vaikka olenkin käynyt joella elämäni aikana useita kertoja, en koskaan ole missään olosuhteissa saanut joelta kalaa. Yhden taimenenpoikasen olen karkuuttanut vuosi sitten, siinä kaikki.

Tällä reissulla tilanne muuttui. Sain kaksi! Alamittaisia harjuksia kumpikin mutta kirouksen poistuminen on aina lystimpää kuin hammashoito. Tietenkin, kalakaverini laittoi paremmaksi hihkuen jokivarsi raikuen "Taimen. Sain TAI-me-NEN! TAAAA-i-MEN! Taaaaaiiii....Men." Onnekas ruoja.

Kuvassa kalakaveri päästelee kaverikalaa takaisin vetiseen elementtiin. Hyvä hommahan se.

Aakenusjoki on jotenkin oudon kiehtova. Se on hankala paikka kulkea, joka kerta siellä katoaa perhoja pohjaan, nyt vain kaksi, kalaa on vähän ja pientä mutta... En tiedä miksi. Ehkä Aakenustunturin jyrkät rinteet, Lapin tuoksu, joku muu? Muistuttaa kuitenkin realiteeteista ettei harrastuksen aina täydy olla kivaa ja helppoa. Jännä paikka kalastaa.

Arviointi:

Luvat: Edulliset vaikkakin vaikeat löytää. Sinulle, arvoisa lukija helpompaa nyt.

Pääsy: Jokivarteen helppo mutta kalapaikoille ajoittain tuskaisaa ja hikistä. Suosittelen urheilumieltä.

Palvelut: Pari laavua joen varrella on, niillä en ole vieraillut ainakaan 20 vuoteen.

Kalasto: Harjusta ja taimenta, pienikokoista ja arkaa.

Miinukset: Räkkä. Ai herra. Pusikot. Joen isot, mustat kivet. Kerran kompuroin niin että kahluuhousut hörppäsivät virkistävää vettä kainaloista.

Tappiot: Perhoja kaksi. Pusikkoon. Itsekunnioitus kaatuillessa.

Kalan kilohinta: Korkea. Lupa on halpa, itsellä nopeahko päästä, alle tunti ovelta mutta saaliin määrä niukka.

Kokemus: Perhokalastusseuran reissu taas, joten lystiä oli. Ei irvistytä, ei itketä. Kalattomuuden kirouskin poistunut niskasta.


Kai sitä olisi helpompiakin paikkoja. Tai voisihan sitä maata kotisohvalla katsomassa Emmerdalea ja syödä juustonaksuja. Kuka mistäkin tykkää. Vaikka kahluuhousujen kuivattaminen hiestä kestikin kaksi päivää ja mustelmat säärissä vieläkin, en kadu ratkaisua. Menen toistekin.

Petteri

4/100 Aareakoski, Muonionjoki

Ah. Paluu päiväjärjestykseen. Ei kalaa, ei mitään tapahtumia.


4/100 Aareakoski, Muonionjoki

Tämänkertainen kohde oli suurkalatoiveiden näyttämö. Olen aiemminkin käynyt huitomassa tyhjää tällä paikalla, tämäkään kerta ei ollut poikkeus. Käyntipäivänä 14.6.

Muonionjokihan on Torniojoen jatkoa Kolarin Lappean kylästä ylöspäin. Siellä Tornionjoki haarautuu, joki jatkuu Tornionjokena Ruotsin puolelle ja Muonionjokena ylöspäin pohjoiseen, toimien valtakunnan rajana. Pituutta Muonionjoellakin on vaivaiset 230km joten paikkojen erittely lienee sallittua.

Aareakoski sijaitsee Kolarin ja Muonion rajalla, karttalinkki tästä, hop!
Googlen kartta ei ole parhaasta päästä, mutta opastanee haluttaessa paikalle. Jälleen kerran kyseessä on autolla helpohkosti lähestyttävä paikka, tosin ihan supermatalalla kuljettimella en ajelisi tietä perille asti. Urhoollinen volvo matkan taittaa tyylillä. Ja voihan paikkaa toki lähestyä myös Ruotsin puolelta, pikitietä pitkin!

Muonionjoki on leveä. Masentavan leveä. On täysin ymmärrettävää miksi lohensoutu on suositumpaa Väylällä kuin perhonhuitominen. Jos heittopituus tällaisella taitamattomalla on jotain 30m luokkaa ja joella on Aareakoskenkin kohdalla sellaiset 300m on kalastettava alue kapeahko. Kahlailu onnistuu jonkun metrin rannasta mutta virta on vuolas.

Kalatapahtumiahan ei ollut. Huitominen kaksikätisellä perhovavalla oli innokasta, perhotappioita runsaasti. Lystiähän homma silti on, ilman pitempiä selittelyitä käyn arviointiin.

ARVIOINTI:

Luvat: Koko Väylän yhtenäislupa, osta vaikkapa tästä. Ostin köyhyyttäni vain päivän luvan 20€.

Pääsy: Autolla, kotoa polttoainekuluja maybe 5€.

Palvelut: Suomen puolella kohdalla laavu jolla ei polttopuita, roskia kylläkin joidenkin saamarin tamppoonien jäljiltä. Puucee jossa ei paperia.

Miinuksia: Laavu kurjassa kunnossa, tästä syyttävä sormi muiden kalastajien suuntaan. Oikeesti, eikö voitaisi ihan yhteistuumin pitää paikat kunnossa kun sellaiset on tarjolla, jookos? Jos jaksat kantaa kaljatölkin maastoon, kantautuu se tyhjänä poiskin.

Kalatapahtumia: 0

Kalustotappiot: Perhoja pohjaan, rannan puihin, huonosti sidottuja ja purkautuvia sekä hölmöyksissään kädestä virtaan pudotettuja yhteensä 7.

Kalan kilohinta: Jos tälle kesälle ostin uuden lohikelankin, 100€ sekä siimat 70€, eikä kalaa ole tullut... Sehän on ääretön summa!

Kokemus: Vasta-alkajalle kaikki on jännää. Yksin asian opettelu on hankalaa myös. Räkkä on alkanut, sääskiä on spriljardeja. Silti, päivä kahluuhousuissa on kivempaa kuin ei.


Blogi on taas nimensä veroinen. Jeij.

Petteri

3/100 Taalo, Ounasjoki

Nyt kyllä hävettää.
Olen nimennyt blogin aiempien kokemusteni valossa nimellä "Turhaa huitomista", sillä kokemukseni on ollut lähinnä kalattomuutta. Saamaton olen monella eri asteella, mutta kalaa saamaton eritoten. Nyt oli erilainen yö.

3/100 Taalo, Ounasjoki, Kittilä

Niinkuin projektin (100-kohdetta, katso tästä.) aiemmassa kohdassa 2/100 kerroinkin, Ounasjoki on pitkä joki. Tämänkertainen käyntikohde oli jälleen oma "lähikohde", Lapin suurpiirteisellä käsitteellä siitä mikä on lähellä; hankala uskoa että helsinkiläinen sipaisisi Heinolaan vain kalastaakseen pari tuntia ja ajaakseen takaisin. Jotkut niinkin tekee, kunnia heille, oikeasieluisia veikkoja tai pirkkoja he.

Taalon saattavat monotanssikeskus Levillä vierailleet tietää, kyseisen tunturin juurellahan paikka on. Karttalinkki kun on hyvä tapa, katso vaikka Googlesta.
Ilta-auringossa maisema näyttää ohuesti tältä:

Ounasjoen tyypilliseen malliin Taalokin on leveä ja pääosin varsin syvä perhovälinein ronkittavaksi. Kuitenkin mielenkiintoisia paikkoja riittää noin kilometrin matkalle. Paikka ei sisällä suuria kuohuja mutta virtaama on vähintäänkin riittävä. Näin alkukesän riemuksi painotetut perhot eivät ole väärä valinta, pintakäyntejä tosin alkoi näkymään.

Tästä kuvasta ehkä hieman lisää mittasuhteita viime syksyltä.

Entäpäs nyt?
Käyntipäivä oli 1. kesäkuuta 2016, työhommien vuoksi asian äärellä oltiin illalla klo 21, ensin leppoisasti eväillä ja kahvilla, kalastusaika noin 22.00 - 02.15.

Kuinkas kokemuksen kuvaisi?
Niinkuin tämän tekstin aloitin, oli turhan huitominen kaukana kokemuksesta. Ensimmäinen kala ylhäällä jo toisella heitolla, mallia harjus. Ja samaa rataa oli luvassa, pitkin aluetta. Paras paikka löytyi hieman ylimmältä niskalta alaspäin, samoilta jalansijoilta useita kohtuullisia harjuksia ja jopa kesän ensimmäinen taimen! Kaikessa tässä tihutyössä ykköseväänä toimi jälleen kuulapäinen vihreä vaijeripupa.

Harjuksen kokoluokka oli pääosin 30cm ylöspäin. Pienempää harjusta sattuessa koukkuun, tuli suoritettua paikanvaihto, sillä alamittaisten kiusaaminen on helppoa mutta ei järkevää. Ounasjoen alamitan ylittäviä tuli useita, niin minulle (!) kuin kalakaverille. Pyrimme kuitenkin välttämään teurastusjuhlia joten valtaosa kaloista ui edelleen vapaana samassa vedessä.

Illan ja tämän vasta alkuun päässeen kauden tähänastinen tähtihetki oli kylläkin kaunis, ehjäeväinen, pyöreällä rasvaevällä varustettu taimen. Ja sen sain minä! Ai että! Voi sitä virnuilun määrää jonka voi kaunis kala aiheuttaa. Koollahan yksilö ei ollut pilattu, 43 cm pönäkkää pötkylää. Mittansa vuoksi ilonlähde sai ansaitun vapautensa pakollisen valokuvaussession jälkeen. Palataan asiaan parin vuoden päästä, joohan?

Kaunis se kyllä on.

Kokemuksena käsittämätön ilta. Harvoin olemme kalakaverini kanssa näin leveästi hymyilleet. Emme koskaan aiemmin Taalollakaan näin.

Ja sitten arvioon!

Luvat: Edelleen Ounasjoen yhtenäislupa, vaikkapa tästä. Toimii myös mobiililupakin, Taalolla ajoittain huonot kentät.
Pääsy: Autolla pääsee laavulle asti, tosin pitää tietää minne on menossa, gps ei oikein osaa opastaa.
Palvelut: laavu ja käymälä, joten superluksusta
Miinuksia: Taalon veteen vuotaa ajoittain Levin mökkikylistä kurjaakin kurjempaa jätevettä, varsinkaan Ruskamaratonin jälkeen kohteessa ei toinna käydä hetkeen. Vaikea paikka myös äkkinäisen liikkua, saati kahlata, kivikkoa melkoisesti.
Kalustotappiot: Oma saamattoman maine tutisee. Kestän kuin mies. Yksi pupa (eli siis perho) katosi jonkin tärpin mukana.
Kalan kilohinta: Saatuja kaloja useita kappaleita, kruununa taimen. Luvat olivat entuudestaan, eväinä jääkaapista vierailulla käyneen ystävän jättämät makkarat, kustannuksia vain polttoaine sotaratsuun, laskettakoon sille 20€. Kilohinta nyt mahdoton laskea, sillä oma ja kalakaverin hymy oli hinnaton kokemus. Sori.
Kokemus: Lienee tullut selväksi että erityislaatuinen. Lapin yöttömässä yössä, ilman moskiittoja, hyvässä seurassa ja vieläpä saalista. Eväät ilmaiset mutta maittavat. Edes seuraavana aamuna parin tunnin yöunilla töihin raahautuminen ei poista hyvän olon tunnetta.

Kalattomia päiviä on varmuudella tulossa.
Blogin nimeä en vielä muuta.

Petteri

2/100 Palovaara, Ounasjoki

Eli onhan sitä paikkoja käydä Suomenmaassa suuressa.
Tämänkertainen kohde kuuluu jälleen kategoriaan "Lähipaikat", ala-allegoriaan "mennäänkö vaikka paistamaan makkarat ja kalastamaan?"

2/100 Palovaara, Ounasjoki, Kittilä

Paikkahan saavuttaessa näyttää suurinpiirtein tältä:

Niinkuin kuvasta näkee, vettä on vähintäänkin reilusti ja leveyttä eritoten liikaa kevyelle perhokalastukselle. Silti ranta-alueella on annettavaakin. Vastaranta näyttää (aina) kiehtovammalta mutta kun ihminen on laiska, sitähän siirtyy sinne minne autolla helpommin pääsee. Karttalinkki vaikkapa tästä, ole hyvä.

Kaikkitietävä inter-pentti kertoo että Ounasjoki on Kemijoen sivuhaara ja samalla Suomen suurin sivujoki. Pituuttahan riittää sellaiset 280 km joten muutama kalapaikka matkalle mahtuu. Ennen ollut mrkittävä lohijokikin mutta eipä enää, kiitos vesivoima. Kivasti kalastusalueita onnistuttiin aikoinaan tuhoamaan myös uittoperkauksilla, kunnostuksia on kuitenkin nykyään tehty.

Luvanhankkimisen kommervenkit onnistuvat kivasti täältä kautta vaikkapa:
http://www.ounasjoki.fi/kalastus/yhteinaislupa/

Entäpäs sitten tämä oma kokemus tällä kertaa?
Päivämäärä oli 28. toukokuuta 2016 ja ilma vähintäänkin kesäinen. Aurinko paistoi, hitusen tuulta ja lämmintä. Lihavalla pojalla kahuuhousuissa hiki. Punapigmentti-ihmisenä paloin kuin torakka. Aurinkorasva on vain heikoille, melanooma on ulkoilmaelämän merkki. Nyt kirjoittaessani tätä toista viikkoa myöhemmin, iho kuoriutuu isoina paloina. Aikuinen mies on järkevä olento.

Vettähän joessa riittää. Kevään riemuissa enemmänkin. Ilahduttavaa kyllä, vesi oli kirkkaahkoa ja suhteellisen roskatonta. Viime syksynä edellisen kerran piipahtaessa oli Kittilän kultakaivos hitusen juoksuttanut jätevettään, kukapas moiseen lupia kyselisi, ja koski oli tällöin kuollut ruskean limalevän, sammaleen ja vaahdon kelluessa joessa. Nyt ei näkyä moisesta, kalat tosin parempia tuomareita asiassa.

Innokasta huitomista kalakaverin kanssa harrastettiin nelisen tuntia kesäisessä säässä. Pintakäyntejä näkyi nolla, kalakontakteja yksi. Blogin nimenvaihto tosin on lähellä, ainoan kalanhan sain minä. Käsittämätöntä.


















Kuvassa kalakaveri ei saa kalaa. Myöskään grillimakkaran nitraattien turvottamilla sormilla eivät solmut meinaa onnistua. Mahakin on tiellä.

 Todistusaineistona Ounasjoen kalakannasta on reissun ainoa harjus, kirjoittajan kämmenellä. Vihreä kuulapäinen vaijeripupa toi saaliin. Hyvä minä. Kala sai vapautensa myös.

 

Entäs arviot:
Lupa: kausilupa 40€, kilometriä kohden hinta siis noin 0,14€. Edullista väittäisin.
Saalis: Yksi alamittainen harjus, vapautettu. Mutta tärkeintä, sen sain minä. Minä!
Paikalle pääsy: Autolla, kätevästi.
Palvelut: Laavu ja tulipaikka, käymäläkin on. Luksusta, väittäisin.
Tappiot: Mitään ei kadonnut, ei perhohävikkiä. Jeij!
Muuta: Arka paikka tuulelle, iso virta jonka ranta-alue aika vähäilmeinen.
Kalan kilohinta: Nyt en laske enää välineistöä vaan vain eväät + tappiot + matkustus + lupa joten: Kala (vapautettu) noin 200g, kulut 40€ + eväät 6€ (herkuttelin) ja polttoaine Volvoon 20€ => saaliskalan kilohinta 330€/kg. Perhokalastajalle kohtuullista. Ei ole köyhän laji.

Seuraavaksi lisää Ounasjokea.

t: Petteri

Salakan kilohinta

Tästä olen aikonut kirjoittaa jonkin sorttisen artikkelin niin monta kertaa.

Mikä on salakan kilohinta?

Salakka on monelle tuttu otus. Kyseessähän on sisävesissä elelevä särkikala, tuttavallisemmin nimetty latinaksi Alburnus alburnus. Mökkikaislikoiden ja pienten lahdukoiden hopeanhohtoinen torpedo. Leivänmurujen napsija, planktonin turma. Ja infernaalisen kallis kala.

(Kuva lainattu ilman lupaa sivustolta luontoportti.fi. Kuvan ottaja Lauri Urho. Kunnia niille keille se kuuluu.)

Tuo yllä jöpöttävä pieni korvikemuikku on osoittautunut kenties hinnaltaan korkeimmaksi kalaksi mikä sisävesissämme pärskyttelee. Salakka, ainoa kalakontakti kymmenillä korttikoskilla ja sadoilla järvillä. 

Kyseessähän ei ole, luontoa tuntemattomalle lukijalle tiedoksi se, että salakka olisi maukas tai harvinainen. Sitä se ei ole, kumpaakaan. Kyseessä ei ole myöskään se, että sen jahtaaminen vaatisi kalliita lupia tai varusteita, ei. Kyseessä on ehkä pikemminkin juuri päinvastainen ilmiö. 

Pitkän talven kuluessa perhokalastukseen höyrähtänyt ihminen pää suhisten lukee kirjoja koskien kuohuista ja hopeanhohtoisten lohikalojen karkeloista. Kädet täristen väännetään perhoja pitkät pakkasillat, kulmakarvat liki kiimaa muistuttavasta kosteudesta hikeä helmeillen surffataan näyttöpäätteen loisteessa eri kalastusvälineliikkeiden sivuja ja vertaillaan virtuaalimaailmassa eri tuotteiden paremmuutta. Internetvideot esittelevät väsytystaisteluita kuin nykypäivän gladiaattoreiden kamppailuita. Jokaisen kotimaisen perhokalastuslehden (kaikkien kahden) kestotilauksia uudistetaan. Välineitä ostetaan kuin varustauduttaisiin seitsemän vuoden nälänhätään, maailmanloppuun ja neopreenisukkien hankintakieltoon. Ja koittaa kevät.

Jäät ovat sulaneet, vesi on vapaa. Kumihousut kiskotaan jalkaan, vapa varustetaan sillä markkinoiden parhaalla siimalla ja juostaan joen rantaan. Solmuja tuherretaan, ensin kolme epäonnistunutta ja sitten viimein yksi jolla perho pysyy kiinni. Ensimmäiset heitot. Perho puussa, pohjassa, poskessa tai vain poissa kun solmu ei sittenkään pitänyt. Uusitaan aiemmat vaiheet. Kylmä vesi puuduttaa jalat. Kädet kohmettuvat. Eturauhanen anoo armoa, vällykäärme päättää vetäytyä alavatsan sisään talviunille aina juhannuksen jälkeiseen aikaan asti. Tämän ei anneta häiritä vaan vapa huitoo kuin heittäjä olisi saanut yllättävän ja eleiltään dramaattisen epilepsian. Jokunen kirosana saattaa kajahtaa, silti touhua jatketaan, tärkeintähän ei ole saalis vaan tappamisen meininki.

Ja jossain vaiheessa, kymmenen tai sadan tunnin jälkeen, saalis tulee. Vavassa tuntuu tärähdys ja väsytystaistelu alkaa. Hopeinen kylki välähtää vedessä, pinta kuohahtaa ja peto on kalastajan jaloissa. Salakka. Ei se unien taimen, ei varmuudella lähistölle istutettu kirjolohi, ei nousuun käynyt lohi, tuo kalojen väitetty kuningas. Ei. Saaliiksi on saatu kalamaailman Väyrynen, joka paikkaan tunkeva, etujoukkoihin omalla olemuksellaan tunkeva kaislikoiden mutkittelija. Ja se on saatu juuri sieltä ja sillä välineellä joilla ei ole yritetty eikä kaivattu. 

Niin monella reissulla kyseessä on myös ainoa saalis. Omakohtaisesti olen onnistunut nyrhimään salakoita Karvionkoskesta, Konnuskoskesta, Muuramenjoesta, Kuhmon ja Kuusamon jokipätkiltä, Ounasjoesta, Muonionjoesta, Ruotsista, kalliista korttikoskista ja sattumareissuilla, yöllä ja päivällä, isolla ja pienellä, syvästä ja matalasta... Ymmärrättehän? Ainut milloin salakkaa EN ole saanut on ollut kun olen yrittänyt harjoitella pintaperhostelua mökkilaiturilta, salakkaparven pyöriessä selkeästi näkösällä. Silloin en. 

Mikäli kaikki edellä olevat asianhaarat laskee mukaan, nousee ainoan saaliskalan hinta yllättävän korkeaksi. Ainut kerta kun olen raaskinut kilohinnan laskea, istuin keskellä Joensuuta Ilosaaren rannalla kahluuhousut jalassa, salakka kädessä ja lähes kyynel silmässä ynnäillen:
Uudet kahluuhousut ja kengät särkyneiden tilalle, n. 250€
Uusi vapa katkenneen tilalle (kaverilta) 50€
Uusi kela ja siihen siimat entisen kohdattua kaatuessani pohjakivet 120€
Kalastusluvat (silloin läänilupa, kalastuskortti ja vielä päälle kohdelupa) 80€
Katkenneet perukesiimat ja kadotetut perhot 30€
Saaliiksi yksi salakka, etusormen mittainen ja ahnas. Painoa ehkä 50 grammaa.

Laskekaapa siitä sitten matematiikkapäällänne ynnäilyt. Kilohinta vähintäänkin kohtuullinen. Ei ole salakka köyhän kala.

Edellä mainitussa ynnäilytilanteessa oli silmässä lähes kyynel. Onnesta. Pitkän talven jälkeen ensimmäinen kalakontakti. Kaikki käytetyt tunnit, kaikki varustautumiseen vietetyt yöt, kaikki oli käytetty hyödyksi. Kala, perhokalastamalla. Tämähän onnistuu kuin eräkirjojen sankarilta. Kiitos salakka.

...Kesän kymmenennen salakan imeskellessä perhoa lohensukuisten piilotellessa kiitoksen tila ei ole yhtä suuri. Salakan riemuksi kohta on taas uusi kevät.

Petteri

1/100 Kiverkoski, Äkäsjoki

Projektin ensimmäinen kohde!

Äkäsjoki/Kiverkoski, Kolari

Helppo aloittaa sieltä mistä aita on matalin ja esitellä oma niin sanottu kotijoki. On töiden vuoksi ilo ja kunnia elellä täällä Pohjoisessa jossa joet ovat lähellä. Omalle lähikohteelle (mikäli Väylää ei lasketa tässä) on kotiovelta matkaa urheiluautollani jopa 7 minuuttia. Ihan itse kellotin eilen.

Kaikentietävä Wikipedia osaa kertoa joesta seuraavaa:
"Äkäsjoki saa alkunsa Äkäsjärvestä, josta se laskee Kukaslompolon kautta Äkäslompolojärveen. Sivujoista Kaupinjoki ja Kesänkijoki laskevat myös Äkäslompolojärveen, josta Äkäsjoki jatkuu edelleen Hannukaisen kautta Äkäsjokisuuhun, missä se yhtyy Muonionjokeen."
(lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/äkäsjoki)

Karttalinkkiä jos joku hinkuu, klikkaa tätä.

Mikäs ollessa, lähellä on ja sieltä varmaankin kokemuksia kirjoitan toistamiseenkin.

Eilen (21.5.2016) paikalla vieraillessa tulva oli laskemassa hiljalleen, viikossa vedenkorkeus laskenut liki puoli metriä. Kahlailua pyrin välttämään, saattaa olla soran seassa kutupesiä, en tohtisi niitä runnoa. Heittopaikan löytämiseksi uskallauduin kyllä sen verran rannasta että seisoin kesäisen polun päällä, vettä tässä noin polveen.

Heittäminen ei suju. Talvella investoin uuteen vapaan sekä siimoihin (alennusmyynnit, kiitos), sidoin nipun perhoja eikä kahluuvarusteet tai kelakaan vuotta vanhempia ole. Autoni peräkontin laidalla istuessani ynnäsin mielessäni kalastusvälineissä olevan enemmän rahaa kiinni kuin autossani (20-vuotias Volvo). Minusta investointitase on oikeinpäin. Mutta heittäminen yhtä rääpimistä. Siimasotkuja tuli ja heti kun tuulta tuntui, perhot olivat noin kolmen-neljän metrin päässä siitä mihin olin kuvitellut. Kuitenkin vain kerran perho lähellä osua itseä naamaan. Vikahan EI ole välineissä vaan miehessä, se on muistettava. Harjoitusta siis tarvittaisiin lisää.

Eväät unohdin. Vaikka kaveri oli mukana katsemassa ja termospullossa oli kahvia, eväät jäivät. Tämä kostautui myöhemmin nälkänä ja kotona suoritettuna ylensyöntinä. Oppimiskokemus.

Vastoin ennakko-oletusta pääsin aloittamaan blogin jopa saaliskuvalla! Noin 20cm kiukkuista harjusta ilahdutti kolmen tunnin tahkoamisen jälkeen. Vapauteen pääsi onneton, palataan asiaan viiden vuoden päästä jookos?

Sillä luvatulla ylpistelyllä voin siis sanoa että kirjoitustyö sai lentävän lähdön. Kyllä kelpaa. Mutta kysymys kuuluu kuinka arvioida kohdetta, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?

Kokeillaanpas näin;
Luvat: 50/€ vuosi, ei paha. Löytyy kohteesta Eräluvat.fi, Äkäsjoki ja Kesänkijärvi.
Paikalle pääsy: Helppo, tässä kohti autolla liki viereen.
Saalis: Yksi (!) harjus, alamittainen joten ylpeästi C&R
Kalustotappiot: Ei mitään! Ei yhtään perhoa pohjassa, ei muutakaan!
Kalan kilohinta: Jos harjus painoi n. 200g ja talvella investoidut välineet sekä kalaluvat ynnä polttoaine lasketaan, kevään ensimmäisen saaliin kilohinta olisi ollut noin 1200€/kg. Onneksi laskin pois noin kalliin kalan.
Kokemus: Aurinko paistoi, ei verta kuppaavia hyönteisiä, lämmintä eikä vaurioita. Nälkä tuli mahaan, kahvi oli kuitenkin hyvää. Siimasotkuja jokunen, ei tarvetta puukkoon. Kokonaisuutena siis hyvä. Kouluarvosanaa en anna.

Mikähän lie sitten seuraava kohde? En tiedä vielä.
Petteri

100 kohdetta- projekti

Ihmisellä pitää olla projekteja.

Ihan itseni tuntien ja myös osaltaan harrastukselle tavoitteita luoden olen keksinyt projektin. Ensimmäisenä myönnän ettei ajatus ehkä ole täysin omaleimainen mutta eihän pyörääkään tarvitse keksiä joka vuosi uudestaan.

Loin seuraavan tavoitteen itselleni:
Käy kokeilemassa (huonoa) onneasi sadalla eri perhokalastuskohteella. Kirjoita jokaisesta, neppaile lisäpisteitä valokuvaamalla. Kerro omakohtainen kokemuksesi, älä kiertele. Yritä kertoa äkkinäiselle kanssakalastajalle muutama tärkeä asia, kuten mistä luvat ja mihin hintaan. Yritä luoda joku järjestelmä jolla määrittelet kokemusta, tilastoi vaikka kalat, menneet rahat sekä kalustotappiot. Pidä hauskaa.

Onhan sitä siinäkin.
Petteri

Nimi kertoo oleellisen.

Blogin nimi kertoo mistä on kyse. Turhasta huitomisesta.

Turha huitominen ennen kaikkea tässä yhteydessä liittyy kaikkiin niihin elämän hetkiin jotka olen tuhlannut, tuhlaan ja toivottavasti tulen riemulla tuhlaamaan eri jokien ja purojen äärellä.

Jostain itselleni selittämättömästä syystä olen liukunut tasapainoisesta elämästä perhokalastuksen pariin. Sen sijaan että makoilisin sohvalla lämpimässä nauttien jääkaappini runsaista antimista, pidän itselleni tärkeämpänä rymytä pitkin pusikoita ja ojan pohjia. Ympärillä miljoona sääskeä, siimat solmussa, vapa poikki, hikivirta kastelemassa selkää, haavoja käsissä, jano sekä nälkä, paleleminen, kastuminen, kahluuhousut rikki, mutaa vaatteissa.... Yleensä ilman saalista.

Tässä ehkä syy blogin kirjoittamiseen:
Olen lajiin seonneena lukenut satoja sivuja kuvauksia englantilaisista kalkkivirroista, Norjan lohijoista, Keski-Suomen jättitaimenista. Olen nähnyt kuvia tavoitelluista jättiläiskaloista, hienoista varusteista, mahtavista luonnonkohteista, onnistuneista heitoista, taidokkaasti sidotuista perhoista... Ymmärrätte varmaan? Satoja dokumentaatioita onnistumisista.

Tässä yhteydessä tuskin näette niitä. En ole saanut suursaaliita. Harvoin saan mitään. Sidontataitoni ovat vähintäänkin tumpelointia. Perhonheittoni onnistuu ehkä suhteella 1/4. Raha ei riitä eksoottisiin kohteisiin. Mutta tämä riittää minulle! Oikeastaan päinvastoin, haluan juuri tätä. Epäonnistumisista huolimatta vapautta harrastaa, uusia kokemuksia ja hetkiä olla elossa.

Kirjoitusteni yhteydessä lupaan vilpittömästi iloita jokaisesta salakasta ja jokaisesta ulkona vietetystä päivästä. Aion myös harvinaisia onnistumisen hetkiä leuhottaa häpeämättömästi. Pyrin näyttämään temmeltämiseni peittelemättä, esitellä ylpeydellä epäonnistumiset sekä vastoinkäymiset. Mikäli onni on myötä, yritän näyttää myös kuinka niistä selvittiin.

Tervetuloa mukaan.
Petteri