Väliaikamietteitä

Ulkona sataa vettä. Lämmintä noin 10 astetta. Heinäkuun puoliväli.
Ja minä vain mietin josko lähtisi koskelle.

VÄLIAIKAMIETTEITÄ


Mikähän riivaus tämä perhokalastuksen tauti on? Kun itseään fiksummat pysyvät sisätiloissa niin itse kaipaa kastumaan lisää. Kun toiset sumuttavat itseään tuhannella litralla Offia pitääkseen hyttyset loitolla, itse välttää tartuttamasta itseään turhia hajuja ja kärsii mieluummin sääskiä kuin riskeeraa sen että ehkä kala sit-ten-kin haistaa jotain?

Talvikauden kun joet ovat jäässä tulee ajeltua autolla maaseutuja ja kahlailtua hangessa etimään ensimmäisiä aukeavia koskenniskoja.

Monesti vieläpä turhaan. Niinpä sitä palaa kotioloihin näpläämään itselleen lisää perhoja edellisenä kesänä hukattujen tilalle. Ilta toisensa jälkeen, silmät kivistäen, pienempää ja tarkempaa. Ja mikään ei miellytä omaa silmää.

 Välillä näpertää mielikuvituskuvia, miettii josko ärsyttämällä saisi kalan ottamaan.

Ja saahan niillä. Näemmä ystävämme salakat pitävät näistä. Ei muut. Salakasta lisää täällä.

Sitten taas ostelee uusia koukkuja. On kuulaa, wolframia ja kuparia, mesinkiäkin lie. Koukkuja väkäsellä ja ilman. Ja eikun nyplääti-nyplääti.

Urakan jälkeen tyytyväisenä että tulipa tehtyä. Pari iltaa eteenpäin ja vilkaisu rasiaan. Nämähän ovatkin täyttä skeidaa. Tuli jollain foorumilla nähtyä parempia. Tarpeet esiin ja taas uusia.

Ja sama näytös kohta.

Sitten instagram päälle ja katselemaan gurujen töitä. Ja taas itse lisää. Ja itsekin instaan koska tekee mieli päteä. Ja sitten taas hävettää.

Kierre on valmis.

Mutta pian koittaa kevät!

Vielä ovat rannat lumessa ja joki kohmeinen. Kahlata ei tee mieli mutta heittämään! Kala on vedessä, siellä se on! Muttei syö. Käydään siis turhia reissuja. Mutta ei haittaa vaan naurattaa. Kaikki mitä saadaan. Jopa väärtini Jounin multihauki.

Naarataan siis poikki kaikki talven jätteet. Ihastellaan kivenkoloja ja virran monttuja. Ja sitten tulee tulva.

Joet tulvivat. Tuovat mukanaan kaiken. Roskat. Uppotukit. Rantasaunat ja liiterit. Järki sanoo ettei täältä kalaa tule mutta eikun sekaan. Miestä jokeen. Ja kalaa ei tule. Mutta ei haittaa. Ollaanpa perhokalalla.

Kunnes kesä alkaa. Sieltä se löytyy se syy hulluuteen. Kymmeniä reissuja turhaa huitomista. Ja sitten ehkä vihdoin kala rannalla. Salakka. Tai harjus. Ahven. Särki. Hauki. Tuurillaan taimen. Ei koskaan lohi. Vielä.

Mutta siksi. Siinä syy hulluuteen. Asiaa ei haittaa hyvät ystävät joiden kanssa aikaa vietetään. Ei jokivarsien maisemat, ei luonto ympärillä.

Simon Cooper, ameriikkalainen perhokalastusmies on kirjoittanut:
"I suspect like me, you know in your heart of hearts that fly fishing is possibly the most inefficient way to catch fish as yet devised by man. If we had to capture fish to survive, the fly fishermen amongst us would be the thinnest and hungriest of the population."

Eli vapaasti käännettynä, "uskon että tiedät minun laillani että perhokalastus on ehkä tehottomin tapa pyydystää kalaa mitä ihmiskunta on keksinyt. Jos kalastaisimme ravinnoksemme, perhokalastajat olisivat laihimpia ja nälkäisimpiä joukossamme."

Onneksi emme. Saa rauhassa olla pönäkkä. Ystävien seurassa.

Kohtahan tulee taas syksy ja pitkä kylmä talvi. Kierre alkaa uudestaan. Nettikaupan sivut auki, välineitä hamstraamaan. Ja lisää perhoja.

Enkä kyllä edes halua parantua. Ähäkutti.

Petteri